Ensimmäinen HCR - juostu!

MINÄ TEIN SEN!!

Minun Helsinki City Runini starttasi vähän klo 15.10 jälkeen, kun pääsimme juoksemaan lähtöviivan yli kaverini Annikan kanssa. Olimme startanneet oranssista lähtöryhmästä ja arvioineet tavoiteaikamme "hieman" liian kovaksi. 1.41.00 sijaan 1.46.00 olisi lähempänä tämän hetkistä kuntoa.
Suunnitelmanamme oli lähteä juoksemaan ensimmäinen 5 km reilua 5min/km ja kiristää siitä sitten aina pikkuisen joka 5 km:n välein eli kyppiin asti vitosta ja siitä sitten vähän alle jos tuntuu siltä, että voimat riittää.. Jostain kumman syystä aivan jokainen kerta lähden juoksemaan uuden ennätyksen houkutuksen kuva silmissä. Eikä missään vaiheessa tule mieleen päälä olevan stressin vaikutukset kehoon, teipattu jalka tai vähäiset juoksukilometrit. Ei todellakaan. Mikään "Kuha juoksee" ei vaan ole mun juttu.

Lähdimme juoksemaan isona massana ja minun oli todella vaikea löytää tilaa juosta. Ensimmäiselle juomapisteelle asti juoksu oli paikan hakemista, juoksuväylän hakemista, ohittelua ja minun ohittamistani. Taisimme pari kertaa jo erkaantua Annikan kanssa ja löysimme toisemme kuitenkin aina loppujen lopuksi. Kadunvarsilla juostessa ja katukivikoiden reunoilta pomppiessani tai pyörätien sivua kirmatessani jouduin keskittymän todella tarkasti askeleihini. Minulla oli siis ristinäni löysä teipattu nilkka ja kaikki keskittymiseni hienoilta maisemilta meni aika lailla omaan juoksutilaani ja askeltamiseen erilaisilla alustoilla. Jouduimme ottamaan alkumatkasta spurtteja, että kilometrivauhti pysyisi suunnitellun ajan tuntumassa. Ensimmäisen viiden kilometrin väliaika painui päälle vitosen. Omasta mielestäni ensimmäinen väliaikapaikka oli asetettu väärin, sillä se antoi väliajakseni 5.18min/km( ehkä se laskettiin startista?!!). Joku muukin arveli ensimmäisen vitosen olleen parisataa metriä liian pitkä. Muuten ensimmäinen vitonen sujui kevyesti.

HCR-reitti.

Lähestyessä kymppiä askel oli edelleen kevyt ja tuntui, että olisin kirinyt vauhdissa hieman verrattuna ensimmäiseen vitoseen. Kymppi oli juostu ajassa 50.48 ja se teki noin 5,05 min/km-keskivauhdin kympille. Tämä olisi ihan hyvä alku, tästä voisi kiristää, ehdin jo ajatella. Olin kuitenkin viime päivinä pelännyt pahinta, sillä pariin viikkoon juoksu ei ollut enää lenkeillä kulkenut ja 5,30min/km  vauhtikin oli ollut tiukassa. Vähäisen harjoittelun lomassa juoksussani oli ollut aaltoliikettä jo aiemmin, vaikka oli ollut tukkoista ja vaikeaa, niin välillä olikin hyvin kevyttä ja sujuvaa. Toivoin että nyt aaltoliike vaihtaisi suuntaansa tähän kisaan.. .turhaan.. Kympin jälkeen energiat alkoivat loppua.. En vaan jaksanut.. jalat alkoivat painaa.. Tunsin kuinka askel alkoi hidastua ja maitohappoa muodostua jalkojen lihaksiin.. En käsittänyt yhtään.. mitäh?! - tällä vauhdilla..!?? ja kympin jälkeen..!!?? Jostain alkoi kuulua "kolinaa".. Kunnes tajusin, että nauttimani urheilujuomat ja vesi hölskyvät mahassa. Nesteet eivät imeytyneet ja vatsa alkoi kovettua. Olisin tarvinnut energiaa, mutta nesteet eivät imeytyneet. Juokseminen oli todella vaikeaa. Selät alkoivat mennä ohi ja juoksu oli vaikeaa. Huomasin myös oudon asian juoksussani. Vaikeuksista huolimatta minun oli erittäin helppo juosta ylämäkiä, silloin sain yleensä minut ohittaneet kiinni ja alamäissä annoin jalkojen pyöriä kevyesti ja sain taas ihmisiä kiinni, mutta tasaisella eteneminen oli todella vaikeaa. Hiekkatieosuudet olivat minulle todella vaikeita tällä kertaa, jalat pyörivät irtokivien päällä kuin tyhjää..

Sain sinniteltyä itseni 15 km:n kyltille saakka ja siihen mennessä kilometrivauhtini oli kokonaisuudessaan hiipunut jo 5.09 min/km-tasolle.. Sitten juomapiste häämötti edessä  ja joku nainen huusi sanan "rusinoita!". -Jes! ajattelin, tässä voisi olla pelastukseni. Jos en saa mitään nestettä imeytymään, niin mahtaisiko suun kautta imeytyä rusinoista joitain sokereita verenkiertoon, kun mutustelisin rusinoita loppumatkan suussani..?! Ei varmaan mitenkään pidä paikkaansa, mutta rusinoiden mussutus auttoi minua henkisesti. Päivä oli myös lämmin ja ainakin tähän juoksuuni se vaikutti kovasti. Aina auringossa juostessa tuntui todella vaikealta, ihan kuin iho ei hengittäisi ollenkaan ja nautin kovasti viileästä tuulen vireestä ja varjopaikoista, niissä juokseminen tuntui hyvältä ja nautittavalta. Rusinoiden henkisen boostin avulla jaksoin seuraavat pari kolme kilometriä melko helposti. 18 kilometrin kohdalla jalat alkoivat taas painaa ja vatsa alkoi polttelemaan. Päätin vain taistella kilometri kerrallaan, vaikka väsymys painoi ja askel ei noussut ollenkaan. 20 kilometrikyltin jälkeen tiesin, että raahaudun maaliin vaikka väkisin. Olo oli kuitenkin jo niin loppu, että pelkäsin juoksevani itseni niin puhki, että pyörryn johonkin vähän ennen maalia. Tieto maalin läheisyydestä sai minut yrittämään kiristää vauhtia loppua kohti. Oli aivan mahtavaa nähdä uimastadionin rakennus ja tunnistaa alkuverryttelystä tuttuja paikkoja. Sitten ohjaus jalkapallostadionille ja sen sisälle juoksemaan. Sain kuin sainkin loppukirissä ohitettua muutaman edessä juoksijan. Mutta maalissa - olin ihan poikki ja vatsassa poltteli.. Hämmästyksekseni juoksukaverini tuli maaliin ihan perässäni, vaikka emme olleetkaan juosseet rintarinnan kuin puolet matkasta.

Siinä sitten se on lopputulos - taistelua ainakin puolet matkasta.

Maalissa tunnelmat olivat sekavat.. Toisaalta olin onnellinen, että olin selvinnyt maaliin ja aika oli kuitenkin alle 1.50.00. Silti aika oli huonompi mitä olin toivonut. Maalissa oli ihana pöhinä päällä, ihmiset fiilistelivät ja ottivat kuvia. Olin itse nopean lähtöni vuoksi unohtanut kännykkäkäsivyön kotiin ja jouduin juoksemaan ilman kännykkää. Maalissa olimme ihan ummikkoja, kun emme päässeet heti kuvailemaan mitaleja ja jakamaan tunnelmia someen. Annika onneksi bongasi tuttavansa, joka ikuisti meidät HCR-ständin edessä. Olimme me siellä vaikka kukaan ei nähnytkään.. =) Kentällä oli todellakin ihanaa vilskettä, mainosständejä ja jaossa erilaisia tuotenäytteitä, alkoholitonta kuohuviiniä ja olutta ja rusinoita,  niitä minä osaan arvostaa tämän päivän jälkeen aivan eri tavalla kuin ennen. 

Kumpikin onnellisesti maalissa - niin hienoa!

Lähdimme kävelemään tai paremminkin hoipertelemaan kohti kentän ulosmenokulmaa ja sieltä kohti linja-autoa. Linja-autoon pääsyyn meni tovi, sillä olo jouksun jälkeen oli ihan tööt. En todellakaan tiedä mitä tapahtui, mutta oli kyllä yksi vaikeimpia juoksujani. Tällä kertaa voin rehellisesti sanoa, että annoin kaikkeni ja yhtään nopeampaa en olisi päässyt. Tätä on turha jossitella, kaikki oli nyt annettu. Linja-autoon saavuttuamme kuulimme, että meitä olikin jo odoteltu juoksukaverimme Orvon toimesta. Orvo juoksee kisoissa yleensä alkuvauhdin minua hieman hitaampaa (lue: järkevämmin ), kun kirmaan alut aina kovempaa (lue: tyhmemmin). Tasaisella vauhdillaan Orvo ottaa minut aina lopussa kiinni ja viimeiset kilometrit taistelemme sitten kumpi tulee ensin maaliin. Tänään se oli Orvo, joka tuli maalin itseäni reilu minuutti nopeammin. Emme tosin nähneet toisiamme koko juoksun aikana. Olen superonnellinen niiden kaikkien puolesta, jotka juoksivat tapahtumassa hyvän juoksun, ehkäpä oman ennätyksensä. Onnea onnistuneille!!!

HCR tapahtumana oli oikein onnistunut. Omalta osaltani jäi kyllä niin paljon hampaankoloon, että toivon päätyväni juoksemaan tänne myös ensi kerralla. Oma juoksuni oli nyt niin kärsimystä, etten ehtinyt keskittyä kauniisiin ja erilaisiin maisemiin, mutta hienoja ne olivat. Toivoisin vielä pääseväni tälle samalle reitille pitkikselle. Nauttimaan sellaisella hiljaisella kiireettömällä vauhdilla kauniista ja mahtavista maisemista. Joku Helsinkiä tunteva voisi kertoilla samalla minulle paikoista ja maisemista. Anyone? =) Ensi kerralla voisin ehkä tehdä kuten kaverini Anna ja tulla Helsinkiin jo päivää ennen ja nautiskella kaupungin tunnelmasta ja kisafiiliksestä pitemmän kaavan mukaan. Kun ihmettelin ihmisten vähyyttä, niin se kertoi vain hienosti onnistuneesta aikataulujen porrastamisesta. Missään ei tarvinnut jonottaa. Edes vessaan en jonottanut koko aikana ja miten ihanaa oli käydä suihkussa ja saunassa uimastadionilla. Sielläkin oli tilaa hienosti. Ensi vuonna muistan sitten ottaa uimapuvun mukaani. =) Haluaisin myös vihdoin tavata kaikki ne juoksublogien kautta sometutuiksi muodostuneet juoksubloggarit myös livenä. Tässä tapahtumassa piti nahdä ja tavata kaikki, mutta kuinkas kävikään? 

Kotimatkalla linja-autossa oli alkumatkasta tunnelmaa kun ihmiset kävivät läpi juoksujaan. Takapenkin miehet olivat keksineet oivan suunnitelman: Kun juoksee puolikkaan vain kerran vuodessa niin se on aina SB (season best) eli kilpailijan kauden paras tulos.

Matka oli kaikenkaikkiaan mahtava kokemus. Kuka muu oli mukana HCR:ssä? Aiotko tulla ensi vuonna? Mitä haluaisit ensi vuonna kokea? Jäikö sinulla parantamisen varaa tai mitä haluaisit ensi vuonna erityisesti nähdä tai kokea? Fiiliksiä? Kerro minulle. Luen mielelläni teidän kaikkien ihanien kokemuksia tuosta ikimuistoisesta päivästä. 

Ai niin. Kannattiko lähteä mukaan?! -Todellakin kannatti! Kaikista vaikeuksista huolimatta olen monta hienoa hetkeä ja kokemusta rikkaampi. Kiitos HCR-tiimiläiset, järjestäjät, talkoolaiset, juoksijat, kannustajat, SUL ja kaikki, jotka osallistuivat päivän järjestämiseen tavalla tai toisella. <3

P.S. Kotiin saavuttuani ja pengottuani urheilukassiani jouduin myöntämään, että en löytänyt HCR-mitaliani enää mistään.. Olipahan seikkailu. =)