Maltti on... valttia!?!

Keskiviikkona olin niin väsynyt ja ehkä jotenkin stressaantunut, että tiesin juoksulenkin piristävän mieltäni ja laukaisevan stressaantunutta kehoa. Tiesin, että yksin en lenkille jaksaisi lähteä, joten pyysin Anna-Ihanaisen mukaani lenkille. Juoksimme lopuksi noin 8-9 km ja kilometrivauhti hiippi yllättävän kovaksi . 5.00-5.30min/km on ihan liian kova ensimmäiseksi lenkiksi tauon jälkeen. Se meni kuitenkn helposti. Olo lenkin jälkeen oli mahtava, rentoutunut ja energinen. Yksin en olisi lenkille jaksanut lähteä.

Torstaina minuun iski taas halu päästä juoksemaan. Anna ei halusi pitää lepopäivää, eikä lähtenyt mukaan lenkille. Yksin en minäkään halunnut lähteä, joten huhuilin lenkkikaveria facebookin syövereistä. Kävikin ilmi, että eräs juoksuporukka lenkkeilee torstaisin. Kyselin ennalta matkaa ja vauhtia ja niiden piti olla siedettäviä. Luulin meneväni rauhalliselle max. 10kilometrin lenkille. Kun saavuin paikalle, oli miesryhmä valmistautumassa 10 km:n reippaaseen mäkilenkin juoksuun. Onnekseni tässä hrjoituksessa kierrettiin kaksi kertaa 5 km:n lenkki ja ensimmäinen kerta "kevyesti".  Sanoin jo lähdössä, että taidan jäädä sitten pois ensimmäisen kiekan jälkeen. 

Metsässä on ihana juosta ja parannella kipeitä koipia.

Lenkki oli kaikkea muuta, kuin sellainen jota pitäisi juosta toisena lenkkinä telekan jälkeen. Oli vaikeaa pitää kilpailuhenkisyyttäni kurissa ja keskittyä juoksutekniikkaan ja hengitellä rauhallisesti. Koko ajan mielessäpyöri ajatus, että nyt painan täysillä ja pysyn mukana enkä luovuta. Normaalisti tuo kilpailuhenki saa aikaan minussa sen, että en luovuta tai anna periksi ja pistä likoon enemmän kuin minun kehossani olisi kapasitettia. Halusin pysyä mukana, vaikka tämänhetkinen kunto ei ollut sillä tasolla. Tämä oli vasta toinen lenkkini puoleentoista kuukauteen ja olisin ollut valmis runnomaan 110%:n teholla. Sinänsä hauskaa, sillä harjoitustehot pitäisi pitää 90%:ssa ja sitä alle. Jotenkin sain kuitenkin ajateltua asian järkevästi ja odottelin yhtä juoksijaa yhden mäen jälkeen ja juoksimme yhdessä muutama kymmenen metriä muiden perässä viimeisen viidennen kilometrin. Lausuin kiitokset ja kerroin jättäväni toisen kierroksen väliiin ja jatkavani toista lenkkiä verryttelyn merkeissä. Juoksentelin erittäin kevyesti vielä 3,5 km. Uskoisin koko harjoituksen kilometrimääräksi tulleen noin 8 km.

Aina ei tarvitse juosta "palkintojen kuvat silmissä" , paras palkinto olla itselleen armollinen.

Olen erittäin onnellinen, että osasin  juosta rennosti ja jättää lenkin kesken. Siis aivan oudosti toimittu minulta. Kroppani on syksyn jäljiltä stressitilassa ja kaipaa enemmän unta seka tervellisempää ruokavaliota. Minun täytyy todellakin pitää maltti harjoituksissa ja antaa keholle sekä mielellä lepoa liian tehokkuuden sijaan. Minun täytyy opetella hellitämään ja hellimään ja kuuntelemaan kehoa. Tehdä asioita, koska rakastan niitä, eikä siksi että minun pitää. Minulle oli iso saavutus jättää treeni kesken. Hyvä minä! -Olen kehityskelpoinen. =)

Perjantaina ja lauantaina pidin lepopäivää ja sunnuntaina juoksukävelin lasten ja koiran kanssa 5km. Sunnuntai-illalla oli vuorossa Sykesunnuntain ryhmätreenit ja kuntosalikerta. Taidan kertoilla kuntoilusta seuraavassa postauksessa.

Onko teille käynyt niin kuin minulle, että kilpailuvietti tai halu olla luovuttamatta on mennyt järjen edelle? Jos on, niin milloin? Lukisin mielelläni muiden kirjoituksia halusta tehdä täysillä ja olla luovuttamatta. Kilpailuhenkisyydestä voisin kirjoittaa oman postauksen joku kerta. Aihe on niin mielenkiintoinen. =)

Supermahtavaa viikonalkua kaikille!

_M_