Oppitunti itseensä luottamisesta



Tiistaina minun piti juosta vain 4,5km:n pituinen lenkki koirani kanssa. Tyttäreni olisi halunnut taas mukaani juoksemaan, mutta sanoin että haluan juosta ja hän ei kuitenkaan pysy mukanani. No kuunteliko tyttäreni minua? Antoiko hän kommenttini lannistaa itseään? Kauhealla juoksuinnolla varustettu 4-vuotias tyttäreni livahti oviaukosta mukaani crocsit jalassa ja tunika päällään. Isä jaksoi juosta tyttöä kiinni pihan poikki ja kun kurvasin pihatieltä maantielle, isä oli jo luovuttanut, mutta pikkuplikka ei. Luotin koko lenkin siihen, että mieheni tulee autolla hakemaan tytön kotiin. Mitä pitemmälle matka jatkui.. sitä epätoivoisemmalta ajatus alkoi tuntumaan. Minun ja koirani perässä juosta tepsutteli intoa täynnä oleva tyttö, joka jutteli niitä näitä koko ajan. Pitää pystyä puhumaan siis täyttyi. Sanoin pienelle kotoa karkaajalle, että äiti ei sitten odottele ja perässä pitää pysyä. Joo-joo oli vastaus. Huutelin hänelle aina vähän väliä hymyssä suin, että et taida jaksaa enää ja hymyhuulillaan hän vastasi: Jaksan jaksan!

Kilometrivauhtimme vaihteli 7,20-8.00/km välissä. Jouduin vauhdin keventämisen lisäksi  lyhentämään reittiä, sillä viimeisellä kilometrillä väsymys yllätti pienen juoksijan ja hän kaatui maahan. Hän ei ollut millänsäkään vaan matka jatkui.. välillä vähän hitaammin ja välillä taas pienien spurttien voimin. Jos tyttö tuli liian hitaasti, koirani ei suostunut jatkamaan vaan istahti asfaltille varmistaakseen pienen juoksijan mukana pysymisen. Tyttö puolestaan vain luuli koiran väsyneen ja tsemppasi koiraa jatkamaan eteenpäin.. =) 

Tutussa risteyksessä ennen loppusuoraa kysyin tyttäreltäni, mennäänkö vielä toinen lenkki? Hän vastasi, että ei jaksa enää, mutta mennään aamulla aamulenkki. Kotona urheilukello näytti pienen lenkkimme ajaksi 30minuuttia ja matkaksi 3,8 km.  Tyttö oli kotona iltapalapöydässä väsynyt, mutta onnellinen. 

Ihmettelen edelleen tämän pienen tytön lujatahtoisuutta, päättäväisyyttä, uskoa itseensä ja periksi antamattomuutta. Minun täytyy monesti ottaa mallia tästä pienestä ihmeestä. Hän vaan uskoo osaavansa, eikä anna kenenkään latistaa häntä. Hän haluaa saada mahdollisuuden yrittää. Hän tekee kaikkensa onnistukseen ja ennen kaikkea uskoo osaavansa kaiken vähintään yhtä hyvin kuin muutkin. Miksi ei osaisi? Niin? Miten sitä välillä menettääkin uskon omiin kykyihinsä? Toivon löytäväni itsekin tuollaisen uskon itseeni ja toivon tekeväni mitä haluan, enkä asioita joihin muut luulevat minun pystyvän. 

Näin tiistaina sain siis juoksemisen ja sen tuoman hyvänolon lisäksi myös perheliikuntaa, kuulla mielenkiintoisia asioita tarhaelämästä, viettää aikaa tyttäreni kanssa ja ennen kaikkea sain oppitunnin siitä, kuinka luotetaan itseensä ja tehdään sitä mistä tykätään eikä anneta muiden lannistaa. 



 Mitä sinä olet oppinut liikkuessasi lasten kanssa?


2 kommenttia

Jonna / Lenkkareiden viemää kirjoitti...

Kertakaikkisen hieno oppitunti. Monesti huomaa, että lapsilta voi oppia paljon, kun pysähtyy miettimään.

Marika /Hirveetä menoa kirjoitti...

Kyllä, todellakin! Minä ainakin opin päivittäin lapsilta erilaisia asioita. =) Lapset ovat parhaita <3