Koiralenkkeilyä

Viime vuonna kirjoitin urheilukellostani, joka toimitti personal trainerin avoinna olevaa virkaa. Mr.White eli tuttavallisemmin Polar M400 oli pätevä virkaansa ja silloin etsinkin tavoitteisiin ja erilaisiin mittauksiin erikoistunutta tsempparia. Jalkavaivojen jälkeen olen keskittynyt nauttimaan yksinkertaisesti vain siitä, että pystyn taas juoksemaan. Nykyään urheilukello saa jäädä kotiin, jos lenkkireitti on tuttu ja matkan pituus tiedossa. Pidän urheilukelloani päivisin aktiivisuuden mittaamiseen eli peruskunnon rakentamiseen, mutta lenkkikoutsini on vaihtunut vaaleasta ja viileästä tummaan ja tuliseen portugalilaisvahvistukseen Ricoon.

Vanha kuva Ricosta välillä pitkäkarvaisessa leijonaturkissaan. =)

Nyt tärkeimmäksi koutsikseni ja lenkkikaverikseni on noussut portugalinvesikoiramme Rico, jonka otan mukaan lähestulkoon kaikille lenkeille. 10-vuotias Rico on juossut lenkeillä mukanani vaihtelevasti. Nuorempana hän kulki helpostikin mukana jopa yli 10 km:n lenkeillä ja vauhtiakin riitti. Sitten tuli vaikeampi vaihe, en edes tiedä mistä se johtui. Viime vuonna sain raahata Ricardoa perässä noin 7.30min/km vauhtia, mutta ihme on tapahtunut. Turkin leikkaamisen jälkeen herra virkistyi silmin nähden ja lähtee mielellään lenkille mukaani ja jaksaa juosta 6.00-6.30min/km-vauhtia. Lauantai-iltana Rico pisteli mukanani melkein 12 kilometriä. Olen niin onnellinen. On paljon kivempaa juosta koiran kanssa kuin yksin. Reippaammilla lenkeillä eli kerran viikossa jätän Ricon kotiin.

Aina ei vaan jaksaisi lähteä lenkille.. (Kuuletko kuorsauksen? ) =)

Parasta apua Ricosta on sellaisina päivinä, kuten eilen. Kun energiat ovat vaan ihan lopussa ja väsyttää. Olisi aikaa lähteä lenkille ja puolisokin olisi kotona katsomassa lapset perään, niin ei. Ei vaan jaksa. Lysähdin sohvalle ja taisin nukahtaa, kun vaan väsytti niin paljon. Onneksi oli Rico, joka kävi vaatimassa omistajaansa lenkille ja kävi aina vähän väliä tuuppaamassa minua kuonollaan kuin merkiksi, että ylös siitä. Tarvitsen todellakin sellaisen personal trainerin, joka vaikeina hetkinä taluttaa minut ulkoovelle tai sitten vain kevyesti tuuppaa minut ulos. =) En kertakaikkiaan ymmärrä miten joskus vaan on niin vaikeaa lähteä lenkille, vaikka tykkään juoksemisesta, ulkoilusta, liikunnasta ja tiedän kuinka hyvä olo on jo muutamien juoksuaskelten jälkeen sekä varsinkin juoksulenkin jälkeen.

Kun pääsee kotiovesta ulos - jo hymyilyttää!

Niin kuin eilenkin. Kun vihdoin Ricon tuuppimana ja noin tunnin löhöämisen jälkeen (lenkkivaatteissa sohvalla) pääsin ulos ja otin ensimmäiset juoksuaskeleet raikkaassa ja kirpakan talvisessa pakkasilmassa, niin kyllä - elämä hymyili taas ja minä myös. Muistan kirjoittaneeni myös viime vuonna siitä, kuinka vaikeaa lenkille lähteminen voi välillä olla. Onneksi lähdimme lenkille sillä pakkaslenkki oli ihanan raikastava. En ottanut aikaa kellolla vaan juoksimme kevyen 6km:n tutun peruslenkin. Tiistaisin minun pitäisi juosta reipas, mutta päätin vaihtaa reippaan lenkin torstaille. Silloin taidan ottaa Ricon mukaan alku- ja loppuverryttelyyn.

The juoksukaverit <3

Olen niin ylpeä ja kiitollinen rakkaasta koiraystävästäni, joka jaksaa harrastaa kanssani ja innostua seurastani päivä toisensa jälkeen. Kuinka moni teistä lenkkilee koiran kanssa? Onko teille muille aina helppoa lähteä lenkille vai tuleeko vastaan päiviä, jolloin on vaan niin vaikeaa? Jätättekö lenkin vaikeina päivinä tekemättä vai mistä saatte voimaa laittaa lenkkivaatteet päälle ja lähteä ulos tai muualle treenaamaan? 

Supermahtavaa loppuviikkoa teille juoksukaverit!! 

Toivottaa: Marika ja Rico =)